Tyhjän sylin tuska

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

WSOY (2019)

Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras

WSOY (2022)

Sisältövaroitus Kohtukuolema, lapsen kuolema, lapsettomuus

 

Löysin Akseli Heikkilän kirjat vasta loppukesästä. Tänä vuonna ilmestynyt Hiljainen vieras osui luettavakseni ensin. Ilahdun aina, kun ilmestyy uutta kotimaista kauhukirjallisuutta. Kauhuelementtejäkin enemmän luin kirjasta lapsettoman äidin tuskaa. Jäin ihmettelemään miten kirjan sivuille on laitettu minullekin tutut ajatukset jopa pakkomielteisestä vanhemmaksi tulemisesta. Oona on palannut kotiseudulleen asuttamaan sukunsa omistamaa taloa puolisonsa kanssa, kun pariskunnan oma asunto etelässä on palanut. Maaseutuyhteisön surullinen julkinen salaisuus on selittämättömiin onnettomuuksiin joutuvat lapset. Oonan pikkuveli on vuosia aiemmin kuollut sellaisessa. Vuosia lapsettomuudesta kärsinyt Oona huomaa pian paluunsa jälkeen olevansa yllättäen raskaana. Pian kotipihaan ilmestyy mustapukuinen nainen kertomaan, ettei Oonan odottama lapsi ole hänen.

Heikkilän esikoisessa Veteen syntyneet pohjoiseen kotikyläänsä on palannut Eeva. Hän on tullut kohtaamaan äitinsä ja muut häntä vastaan rikkoneet, mutta isäpuoli ja velipuoli Alarik kertovat äidin kuolleen viikkoa aiemmin, hukuttautuneen jokeen. Kylän tärkein ruoan ja työn lähde, joki, on ehtynyt kaloista ja syynä pidetään paikallisen tarun mukaisesti vedenneidolle kyläläisten aikanaan tekemän lupauksen rikkomista.

Kiinnitin jo Hiljaista vierasta lukiessani miten kirja tuntui osuvan omaan tyhjän sylin traumaani. Olen itse herännyt aamuyöllä sairaalasängystä nukutuksesta kuullakseni, että hätäsektiosta huolimatta lastani ei ole voitu pelastaa ja olen ollut äiti ilman lasta. Tyhjä syli on yksi luonnottomimmista tiloista, jonka olen joutunut kokemaan. Olen ollut joka solullani äiti, lapselle jota ei ole. Veteen syntyneissä Eeva sanoittaa lapsettoman äidin olotilaa (ja käyttää sitä kostonsa polttoaineena), niin hienosti, että harvoin olen omia ajatuksiani noin täydellisesti kuvattuna kirjan sivuilta lukenut.  Kirjasta löytyi monia todella tuttuja ajatuksia, kuten "Olen äiti kuolleelle lapselle, ja se on monin paikoin työläämpää kuin huolehtia elävästä." Suru ja viha kävelevät käsi kädessä, omani ei roihahtanut, mutta Veteen syntyneissä Eeva käyttää sitä sytyttääkseen rovion.

Kauhukirjallisuus ja -elokuvat ammentavat usein vanhemman tuskasta, ja niin tekee Heikkiläkin kirjoissaan. Suomalaisiin maaseutuyhteisöihin vielä sisältyvät eristäytyneisyys ja sisään lämpiäminen, ja ulkopuolisen ei ole niihin helppo tulla. Näillä elementeillä Akseli Heikkilä vie romaaneissaan matkalle ihmismielen synkkiin puoliin. Mitä olemme valmiit tekemään päästäksemme tyhjän sylin tuskasta? 

Lukemisen vaikeus eli kun kirja pääsee ihon alle

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Alkuteos U voiny - ne ženskoje litso

Suomentanut Pauli Tapio

Tammi (2017)

Olen valehtelematta kantanut kymmeniä kertoja Svetlana Aleksijevitšin romaanin Sodalla ei ole naisen kasvoja kirjastosta kotiin ja palauttanut sen yhtä monta kertaa avaamattomana takaisin viimeisen kolmen vuoden aikana. Joka kerta kirjan aihe on saanut mielessäni yliotteen enkä ole pystynyt kirjaan tarttumaan, vaikka olen jo pitkään ajatellut, että Aleksijevitšin kirjoihin minun on tutustuttava. Toukokuussa lainasin kirjan jälleen ja tällä kertaa avasin romaanin ja aloin lukemaan. Mikään muu kirja ei ole vaatinut minulta näin pitkää lukuaikaa: sain kirjan päätökseen syyskuun ensipäivinä.

Svetlana Aleksijevitš, Ukrainassa syntynyt ja vuosia Valko-Venäjällä asunut kirjailija, on yksi harvoista Kirjallisuuden Nobelilla palkituista naisista. Hän on tullut tunnetuksi yhteisöromaaneistaan, jotka kuvaavat Neuvostoliittoa ja ihmisiä sen koneistossa. Haastatteluihin perustuu myös Sodalla ei ole naisen kasvoja. Se antaa äänen naisille, jotka taistelivat toisessa maailmansodassa Saksaa vastaan.

Fragmentteihin, pieniin tarinanpoikasiin ja myös pidempiin kuvauksiin sota-ajasta perustuva romaani tuntuu ensilukemalta vieraalta ja hankalalta. Ajatukset, kirjailijan ja haastateltavien, katkeilevat, vaimenevat ja jatkuvat uudelleen. Teksti vilisee kolmea pistettä. Kirjan tyyliin kuitenkin pääsee sisään nopeasti, eikä se häiritse lukemista.

Yöpöydälläni Sodalla ei ole naisen kasvoja asui kuukausia sisältönsä vuoksi. Välillä pääsin eteenpäin tekstissä useamman sivun, useimmiten pystyin kerralla lukemaan lauseen tai pari. Kirja menee niin voimakkaasti ihon alle. Sen äänet toistavat sodan mielettömyyttä ja karmeutta sivu toisensa jälkeen. Samalla toistuu kuitenkin myös rakkaus valtiota ja aatetta kohtaan ja halu ottaa osaa suureen yhteiseen voimanponnistukseen. Sodalla ei ole naisen kasvoja poistaa kaiken gloorian sodan yltä ja muistuttaa, minkä hinnan kansat joutuvat sodista maksamaan.

Anna lukee ja kirjoittaa lukemastaan

 Lukeminen voi olla melko yksinäinen harrastus. Kirjan päätyttyä lukija saattaa jäädä ajatuksineen monien tunteiden valtaan. Monesti sitä haluaisi kertoa lukemastaan, mutta ympärillä ei ole kuulijoita. Siksipä olin onnellinen, kun löysin kolmisen vuotta sitten kirjagram-tilit Instagramista. Perustin heinäkuussa 2019 oman mustavalkoisen kirjatilin Instagramiin, koska halusin puhua kirjoista ja lukemastani.  Kirjasomen myötä sain ympärilleni kirjaintoilijoiden ja -innostujien joukon, ja yksinäinen lukuharrastus on nykyään muisto vain. Olen kuitenkin kolmen vuoden ajan pyöritellyt ajatusta omasta kirjallisuusblogista, sillä vaikka kirjagrammaaminen on helppoa ja nopeaa, usein olisi enemmän sanottavaa lukemastaan kuin yhteen postaukseen saa mahtumaan. On myös kirjoja, jotka synnyttävät valtaisan vyöryn ajatuksia ja tulkintoja ja haluan päästä laittamaan niitä ajatuksia tarkemmin ylös. Toivon myös, että Anna Annan lukea avaa kirjoituslukkoani ja kehittyisin kirjoittajana, sillä kirjoittaminen ja varsinkin esseet inspiroivat ja kiehtovat minua.

Millainen lukija Anna sitten on? Olen aina identifioitunut lukijaksi, vaikkakin lukemaan oppiminen olikin minulle vaikeaa. Opin lukemaan ensimmäisellä luokalla todella pitkän ja piinaavan syksyn lopussa. En olisi jaksanut enää opetella yhtään kirjainta eikä lukemaan oppimaan kannustanut sekään, että neljävuotias pikkusiskoni oppi lukemaan samaan aikaan. Kuitenkin opittuani lukemaan ymmärsin miten paljon ympärilläni oli tietoa luettavana. Isomummon tilaamat Valitut Palat ja Apu tarjosivat hurjasti ihmiskohtaloita ja kodin kirjahyllyn tietokirjoista pystyi oppimaan vaikka mitä. Keittokirjojen selailu oli yleensä enemmän vain kuolaamista herkullisimpien ruokakuvien sivuille, mutta isomummon Kirjavaliot toivat kahdeksanvuotiaalle Annalle yhden suurimman kirjarakkauden: jännityskirjallisuuden ja eritoten Mary Higgins Clarkin. Kymmenvuotiaana siirryin Stephen Kingiin (ja katsastin myös Dean Koontzin kirjat, mutta kuuluin Kingin lukijoihin) ja kirjastossa kokonaan aikuisten puolen asiakkaaksi, mutta teininä palasin nuorten kirjallisuuden pariin ja elin ja hengitin Tuija Lehtisen nuortenkirjoja. Lukiossa olin oman elämäni runotyttö, haaveilin runoilijuudesta ja kanavoin sisäistä saimaharmajaani. Kirjastosta etsin kirjoja, joita muut eivät lukeneet. Parikymppisenä lukeminen jäi vuosiksi. Sairastin vakavaa masennusta, eikä lukemisesta useimmiten tullut mitään, koska en pystynyt keskittymään. Pääasiassa luinkin kirjoja, jotka olin jo aiemmin lukenut, kuten Deborah Spungenin Nancy ja Mary Higgins Clarkin Kuolema kutsuu tanssiin ja Huuto yössä.

Masennusvuosien jälkeen laskeuduin pikkulapsiperheen arkeen ja vähille jäi lukeminen silloinkin. Nuorimmaisen ollessa vauva kuulin kuitenkin Helmet-lukuhaasteesta ja ajatus haastelistan mukaan vuoden aikana luetuista viidestäkymmenestä kirjasta tuntui saavutettavalta. Hyppäsin siis tammikuussa 2019 mukaan Helmet-lukuhaasteeseen, joka johdatti minut myös kirjagrammaamisen maailmaan. Ensimmäinen vuosi Helmet-haasteen parissa tuotti 52 luettua kirjaa ja sen jälkeen lukeminen on ollut huomattavasti helpompaa.

Tänä päivänä pidän itseäni lukijana aika nirppanokkaisena ja todella ennakkoluuloisena, mutta koko ajan lukumakuani avartavana. Kaikkein rakkaimpia genrejä ovat edelleen jännitys ja runot, mutta olen iloisesti yllättynyt miten paljon kaikenlaista kirjallisuutta luenkaan (verraten vaikka lapsuuden ja nuoruuden jääräpäiseen yhden kirjailijan teoksissa pysymiseen). Innostun myös lasten kirjallisuudesta, koska kasvatan kolmea pientä lukijaa. Kirjastoissa tykkään haahuilla ja keräillä mukaani kirjoja, jotka vaikuttavat kiinnostavilta.

Tällaisista lähtökohdista syntyy nyt Anna Annan lukea. Aion lukea ja sitten jakaa ajatukseni lukemastani pidemmän kaavan kautta blogissani. Katsotaan minne tämä polku minut vie.