Alkuteos U voiny - ne ženskoje litso
Suomentanut Pauli Tapio
Tammi (2017)
Olen valehtelematta kantanut kymmeniä kertoja Svetlana Aleksijevitšin romaanin Sodalla ei ole naisen kasvoja kirjastosta kotiin ja palauttanut sen yhtä monta kertaa avaamattomana takaisin viimeisen kolmen vuoden aikana. Joka kerta kirjan aihe on saanut mielessäni yliotteen enkä ole pystynyt kirjaan tarttumaan, vaikka olen jo pitkään ajatellut, että Aleksijevitšin kirjoihin minun on tutustuttava. Toukokuussa lainasin kirjan jälleen ja tällä kertaa avasin romaanin ja aloin lukemaan. Mikään muu kirja ei ole vaatinut minulta näin pitkää lukuaikaa: sain kirjan päätökseen syyskuun ensipäivinä.
Svetlana Aleksijevitš, Ukrainassa syntynyt ja vuosia Valko-Venäjällä asunut kirjailija, on yksi harvoista Kirjallisuuden Nobelilla palkituista naisista. Hän on tullut tunnetuksi yhteisöromaaneistaan, jotka kuvaavat Neuvostoliittoa ja ihmisiä sen koneistossa. Haastatteluihin perustuu myös Sodalla ei ole naisen kasvoja. Se antaa äänen naisille, jotka taistelivat toisessa maailmansodassa Saksaa vastaan.
Fragmentteihin, pieniin tarinanpoikasiin ja myös pidempiin kuvauksiin sota-ajasta perustuva romaani tuntuu ensilukemalta vieraalta ja hankalalta. Ajatukset, kirjailijan ja haastateltavien, katkeilevat, vaimenevat ja jatkuvat uudelleen. Teksti vilisee kolmea pistettä. Kirjan tyyliin kuitenkin pääsee sisään nopeasti, eikä se häiritse lukemista.
Yöpöydälläni Sodalla ei ole naisen kasvoja asui kuukausia sisältönsä vuoksi. Välillä pääsin eteenpäin tekstissä useamman sivun, useimmiten pystyin kerralla lukemaan lauseen tai pari. Kirja menee niin voimakkaasti ihon alle. Sen äänet toistavat sodan mielettömyyttä ja karmeutta sivu toisensa jälkeen. Samalla toistuu kuitenkin myös rakkaus valtiota ja aatetta kohtaan ja halu ottaa osaa suureen yhteiseen voimanponnistukseen. Sodalla ei ole naisen kasvoja poistaa kaiken gloorian sodan yltä ja muistuttaa, minkä hinnan kansat joutuvat sodista maksamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti